Olen aloittanut uuden polun raivaamisen kirjoittajan urallani näin syysloman kunniaksi. Aloin kirjoittaa novelleja. Oikeastaan tyttäreni innostamana aloin kokeilla, olisiko minusta tarinan kirjoittajaksi, sillä pääasiassa olen kirjoitellut vain päiväkirjatyyppistä tekstiä ja runoja. Päätin aloittaa novellien harjoittelun omasta elämästäni poimituilla aiheilla  niitä hiukan värittäen, sillä niin tehdessäni voin olla varma, että aiheeni eivät lopu ihan heti kesken:) Voin siis harjoitella näillä valmiilla pohjilla vain kuvailun ja juonen tiiviinä pitämisen taitoa. Täytyy myöntää, että noiden lyhyiden tarinoiden  kirjoittaminen on valtavan hauskaa puuhaa. Tosin kirjoitan kipeistäkin asioista ja varsinkin niistä, mutta huumori istuu minussa niin syvällä, etten osaa olla ripottelematta sitä tarinan sekaan, jos se vain suinkin sinne mahtuu. Vielä kun oppisin oikein mustan huumorin keinoin tekemään hyvää ja koskettavaa tarinaa, olisi se todella hieno asia.

Mutta oli miten oli, tarinan kirjoittaminen on minulle uutta, sillä viimeksi koulussa olen kirjoittanut mitään tarinaksi luokiteltavaa tekstiä. Runoni ovat osittain kuin pieniä tarinoita, mutta pääasiassa ne ovat tunnekuvauksia, mietiskelyä ja aistihavaintoja. Niiden kirjoittaminen on myös täysin erilaista kuin tarinan kirjoittaminen. Runo syntyy pienessä hetkessä, jostain alitajunnan syövereistä nousee tunne, joka muutamin lausein lennähtää paperille kuin perhonen. Herkkänä ja haavoittuvana. Runo vaatii suojelua enemmän kuin tarina, joka on enemmänkin kuin muovailuvahaa, jota voi puristella pitkäänkin kädessä, kokeilla ja muunnella. Itse koen näin, mutta toki muut runoilijat voivat kokea toisin. Itse koen, että parhaat runoni ovat syntyneet nopeasti, eikä muutoksilla ole voinut juurikaan enää runoa parantaa. Se on ollut syntyessään valmis, kuin ihmislapsi. Joitakin runoja olen paljonkin muokannut, mutta ne eivät olekaan niitä parhaita...luulen. Mutta kukapa sitä on omien tuotoksiensa asiantuntija. Subjektiivisuus voi sumentaa näkökyvyn siinä suhteessa.

Mutta uusin avoimin mielin aion kirjoitella ja katsoa, kuinka kehityn vai kehitynkö. Joka tapauksessa on vapauttavaa välillä kirjoittaa rönsyillen ja täysin omaa persoonaa mukaellen, sillä olen puheissanikin välillä hyvin laajalle levittäytyvä, ja joudun hakemaan punaista lankaa joskus hyvinkin kaukaa :) Ehkäpä opin kirjoittamalla hahmottamaan oman punaisen lankani paremmin, kuka tietää.

Lainasin kirjastosta Mika Waltaria oppi-isäksi. Ainakin on hyvä opettaja.