Tulin käymään Oulussa hautajaisissa. Appeni kuoli pitkän sairastamisen jälkeen onnellisena rakkaan vaimonsa läsnä ollessa. Siis nyt, kun jälkeenpäin ajattelee, hän eli todellakin yllättävän pitkän rupeaman puhe-ja liikuntakyvyttömänä ollen laitoshoidossa ja kotihoidossa vuoronperään. Vieläkin ihmettelen hänen vaimonsa sinnikkyyttä ja suurta rakkautta noina vuosina, samoin kuin myös itse papan elämänhalua.

Heidän rakkaustarinansa hakee vertaistaan ja sen muisteleminen tänään monen henkilön voimin muistotilaisuudessa sai mut kyyneliin yhä uudelleen ja uudelleen ja sai miettimään samalla omaa elämääni ja kuolemaa ja sitä, mitä sanottavaa läheisilläni on lähtöni jälkeen. Miten voisin elää niin, että hautajaisissani ei tarvitse vaivaantuneena odottaa vain tilaisuuden loppumista. Toki se ei pelkästään riittäne syyksi alkaa elää toisin ja paremmin, mutta kyllä se hiukan muistuttaa siitä, että hyvistä ihmisistä riittää enemmän hautajaispuhetta kuin huonoista. Elämän aikana voi olla sitten  toisinkin päin. Ihan lapsieni ja jälkeenjäävien kannalta huolehdin, että minun muistelemiseni voi olla huomattavasti hauskempaa, jos on jotain sanottavaa ihan oikeasti. Vaikka sitten niitä noloja sattumuksia, joita minulla kyllä riittää.

Olen sanonut myös lapsilleni, että minun hautajaiseni on sitten ilojuhlat. Itkeäkin kyllä saa, mut saa myös juhlia ihan kunnolla. Mielellään reipasta musiikkia, paljon naurua, vitsejä ja värejä. Alkoholiakin saa tarjota, ja laulaa karaokea :) Mut en sitten tiedä, onnistuuko moinen tässä kulttuurissa koskaan. Toive on kuitenkin heitetty tiettäväksi. Olen iloinen ihminen, miksi hautajaiset pitaisi olla jotain muuta. Sehän on kuitenkin muistotilaisuus, ja tämän tyypin muisteleminen ei voi olla kovin vakavaa...