Tyttäreni on löytänyt filmikamerat elämäänsä. On ihana seurata, kuinka hän todella keskittyy kuvaamiseen (sehän on aika pakkokin, jollei halua tuhlata filmiä). Itse olen silti digikamerakuvaaja henkeen ja vereen. Se sopii impulsiiviselle luonteelleni paremmin. Mutta otan silti oppia tyttärestäni. Hän miettii, suunnittelee ja käyttää kolmijalkaa... Hän on siis kärsivällinen ja haluaa kerralla kunnon sommittelut ja terävän kuvan. Valotus tosin on filmikameralla hankalampaa, kun ei voi tarkistaa mistään mittarista sitä tai ottaa ns. koekuvia. Mutta hieno harrastus hänellä ja sanon sen myös itselleni. Valokuvaus on niin hieno ja mahtava harrastus. Antaa paljon kaikenlaista kivaa elämään. Muistoja, haasteita, kykyä katsoa tarkemmin ja nähdä enemmän siellä, missä ei ennen olisi havainnut yhtään mitään. Eikä tässä tule koskaan valmiiksi. Aina on kehitettävää ja löytyy uusia tapoja luoda kuvista jotain erilaista.

Alla olevassa kuvassa tyttäreni kuvaa minua ja minä puolestaan häntä. :)