Jotenkin tämä ikivanha runoni nosti itsemyötätuntoni esiin. Koin suuren halun suojella ja hoivata tuota ihmistä, tuota runon kirjoittajaa hänen tuskassaan ja kaipuussaan. Siis minua itseäni. <3 Annan suuren halin tuolle ns.entiselle itselleni. Ja otan sen halauksen vastaan nyt. Kiitos.

Ei hän tule

ei hän tule, vaikka kaipaan niin

ei kaipaukseni kutsu kiiri
hänen korviinsa ja tuo häntä
tähän, lohduttamaan minua illan
hämärtyessä suruni ylle

luulin, että ikäväni kantaa hänet
tummin tuskansiivin tyköni ja
saan häntä hetken hyväillä

toivoin kyynelieni kimmeltävän
pisaran tipahtavan hänen yöhönsä
ja yhdistävän meidät yhteiseen
aina onnelliseen unimaailmaamme

ei hän tule

huutoni hiipuvat hiljaa pois

ei hän tosiaankaan tule