Ihan mielibiisejäni kaikista maailman biiseistä on tämä biisi. Thirty Seconds to Mars-bändin biisi Closer to the Edge on mun kaikkien aikojen suosikkeja.

Tänään pitkästä aikaa kuuntelin tuota biisiä, kun olin kaupassa käymässä kävellen. Silmiin nousi jopa kyyneleet ja se on paljon se. En kuitenkaan itke ihan noin vain. Olen herkkä, mutta sellainen vain itsestä ja omasta tunteesta nouseva itku on harvinaista. Yleensä itku tarttuu jostain toisesta ja toisen fiiliksestä, hyvin helpostikin. Eli sillä tavalla olen herkkä, eli melko empaattinen.

Mutta ihan omasta fiiliksestä lähtevä kyynelöinti on harvinaisempaa, toki olen jo oppinut olemaan itsemyötätuntoinen enemmän, ja siksikin näitä ihania "vain minulle varattuja" kyyneliäkin on alkanut ilmaantua.

Kuuntelin tätä ja lauloin mielessäni äärimmäisen lujaa.

Tää upea bändihän tulee Ouluun tässä kuussa! En mene kuitenkaan kuuntelemaan eturiviin tai edes takariviin.Menen ehkä keikkapaikan ulkopuolelle fiilistelemään.

Olen ollut kyseisen bändin keikalla kaksi kertaa. Eka keikka Helsingissä oli ihan mahtava. Toinen keikka Tallinnassa päättyi mun osalta pieneen katastrofiin jo alkumetreillä. Luulin siinä aika edessä ollessani kuolevani, kun väki alkoi yhtä-äkkiä pakkautua eteenpäin bändin ilmestyessä paikalle ja kun bändi vielä lietsoi yleisöä pomppimaan, niin meikähän sai paniikkikohtauksen.

Oikeasti luulin, et nytkö minä tähän kuolen, tukehdun ja tallaudun. Totta oli, että en ole ikinä, koskaan kokenut sellaista ahtautta ja ihmismassan tuottamaa painetta. Se oli järkyttävää. Sain jotenkin itseni pakotettua läpi ihmismuurin ja huusin järjestysmiehelle niin lujaa, että hän suostui nostamaan mut pois siitä. Juoksin hysteerisenä jonnekin...Se oli kamalaa.

Sen jälkeen päätin, etten koskaan mene eteen/eturiviin missään jättitapahtumassa. Ei. Sitä ei tule tapahtumaan.

Mut tää biisi on hieno ja Jared Leto (laulaja/lauluntekijä/näyttelijä) on ihana. Sain ennen Helsingin keikkaa ihan spontaanisti päähäni mennä hakemaan nimmarin näiltä tyypeiltä. En ole nimmarityyppi, mutta se oli vain jotenkin hauska ajatus. Ne nimmarit on hukattu aikoja sitten, koska, kuten jo sanoin, nimikirjoitukset ei merkitse mulle yhtään mitään. Mutta oli hauskaa olla jonossa, odottaa, ja sitten nähdä silmien edessä nämä upeat taiteilijat.

Juttelin Shannonille ja Jaredia katsoin vain silmiin... niin, että tuskin pystyin kunnolla kävelemään sen jälkeen. Tollaset on ihania kokemuksia ja muistoja. Ei ne ole sen enempää. Mutta kyllä edelleen, tänään viimeksi ihmettelen, miten Jaredin katse sai mun jalat ihan veltoiksi. En ollut edes rakastunut häneen?

Mut hei, nyt tää biisi. Tää on teille kaikille, jotka ootte rohkeita, uskallatte kulkea myös asioitten reunamilla, ei aina siellä turvallisella alueella. Ette hirveesti kadu ja olette iloisia kaikista kokemuksista, mitä rohkea elämä on teille tuonut.

Omasta puolestani voin yhtyä tän biisin sanoihin ja sanoa: "En unohda (toki joskus olisi parempi vain unohtaa), en ole pahoillani, enkä varsinkaan kadu".

Ja hei, ehkä me tavataan vielä, ainakin minusta se olisi ihanaa. <3

 

Closer to the Edge by Thirty Seconds to Mars