Ei mitään mielessä, mutta koska päiväkirja, niin jospa ajatuksen virtaa.

Mun ei tarvi esittää mitään kellekään. Eikä kirjoittaa. Eikä puhua. Eikä olla mitään muuta kuin olen. Mutta mitä olen? Sitäpä en ole vielä itselleni selvittänyt. Olen niin kuin kaikki ihmiset. Mysteeri. Ja kun olen sen myös itse tajunnut tai tajuamassa, niin on hyvin, hyvin vaikea olla "oma itsensä".

Miten mysteeri on oma itsensä? Vau. Kokeilkaa itse. Ei ole helppoa. Miten taika on selitettävissä? On se, mutta ei se sitten enää olekaan taika. Miten mysteeri on oma itsensä olematta mysteeri. Kokeiltaa toki. Ei mysteeriä voi avata ja todeta: "Tämähän on ihminen". Tai voi, mutta silloin ei ole nähnyt mysteeriä. Silloin on nähnyt vain mysteerin avaimen.

Olemme avaimia ja me avaamme ovia. Rakkauden ovia. Uskon ovia. Tai sitten ei. Koska tää on vain ajatuksen virtaa, mikään ei ole pysyvää totuutta. Rakastan sitä. Avoimia ovia. Suljettuja ovia. Mikään ei ole täyttä totuutta. Mutta me hyväilemme totuuden siipiä ja aina välillä lennämme niiden päällä onnellisina ja varmoina. Sitten putoamme.

Ja se on parasta. Vapaa pudotus. Vapaus.