Käytän otsikossa "peesaus"-termiä, joka itselleni on tullut tutuksi lähinnä NLP-opeista, joita olen ihan vasta alkanut opiskella. Käyn läpi verkkokurssia, aiemmin olen parin kirjan kautta aiheeseen tutustunut. En käy nyt tuota asiaa/menetelmää enempää avaamaan, mutta palaan asiaan varmaan myöhemmin, jos jaksan. Peesaus sinänsä tarkoittaa samauttamista, erojen minimoimista kahden ihmisen välillä joko tietoisesti tai tiedostamatta. Se on tietynlaista "seuraamista", toisen erityislaatuisuuden ja hänen mielenkarttansa seuraamista ja siinä hetken aikaa mukana kulkemista. Meistä jokainen peesaa toinen toistaan toisinaan, varsinkin jos haluamme muodostaa hyvän yhteyden keskustelukumppaniimme. Alamme kenties puhua samoilla sanoilla, istumme samassa asennossa, käytämme samaa puherytmiä...seuraamme toisen olemusta ja ilmeitä. Parhaassa tapauksessa jopa hengitämme samaan tahtiin. Mukaudumme ja samautamme toisemme. Olemme hetken kuin samaa sukua. Erittäin hyvä taito, joka on toisilta sujuu luonnostaan hyvin ja toiset taas joutuvat vähän opettelemaan.

Aloin siis opiskella tätä viime viikolla ja nyt ottaa hiukan koville jaksaa löytää takaisin hyvä oppimisvire, kun kriisiydyin itseni kanssa viikonloppuna niin lahjakkaasti. Toisaalta juuri nyt tarvitsen kaiken mahdollisen mieleeni vaikuttavan opin, jolla voin auttaa itseäni eteenpäin.

Toinen mahtava kirja/oppi on Kimmo Takasen Kirja: Päästä Irti. Sekin sattumoisin on nyt minulla lainassa ja tänään olen lukenut oman sisäisen lapseni ja aikuisen minäni välisestä suhteesta (ties kuinka monennen kerran). Tämäkin aihe sopii täydellisesti tähän tilanteeseen, jossa nyt olen. Sisäinen lapseni, se turhautunut, pettynyt, nälkäinen, rakkausvajeinen lapseni pääsi valloilleen viikonloppuna, eikä minusta löytynyt aikuista laittamaan turvallisia rajoja tuolle pikku "pedolle". Sisäinen lapsi sai melko rauhassa temmeltää, rynniä, pomppia, loukata itsensä, suuttua ja vihoitella muillekin siinä sivussa. Häntä ei voi syyttää, koska lapsen tunteet ovat aina oikeassa - rajat ja turvan tuova aikuinen itsessäni oli vain täysin hukassa. Ehkä häntäkään ei voi syyttää, oppiminen on vain kesken. Sen sanon kuitenkin puolustuksekseni, että minä kyllä YRITÄN oppia ja vastuunikin tunnen. Liiankin kirpeästi. Opin taas jotain uutta ja ihmeellistä itsestäni sekä reagointitavoistani. Toivon hartaasti, että jatkossa tunnistan paremmin mahdolliset vaaran paikat. Miksi enää menisin jyrkänteen reunalle harjoittelemaan käsillä seisontaa...?

Mutta, se mikä on hienoa ja minkä jotenkin tiedän varmasti oikeaksi, on se, että suurin "oppi" on kuitenkin anteeksiannon oppi. Se on lopultakin ainoa tie rauhaan. Mutta en kaihda monimutkaisempiakin teitä...olenhan ihminen, joka tykkää siitä, että asiat tehdään vaikeimman kautta. Huokaus.