Noin, hyppäsin ystäväni blogista tänne omaani hehkuttamaan tuota mielibändini ihastuttavaa uutista, josta pätkä tuossa alhaalla:


"Got any stories?

Hey friend!

Do you see yourself as a dedicated and loyal Poets of the Fall fan? Do you think they have made a difference in your life, one way or another? Would you have missed something really special if you didn't love their music? Do you have an amazing story or a nice little piece of memory you would like to share with the other fans and the world? Do you just simply love them like no other band?

If you answered "yes" to any of these questions, keep on reading!

We are in search of fan stories we could use in a Poets of the Fall project. We can't tell you exactly what it is, yet, but you will hear more about it soon. But we can assure you: you're gonna love it and you really really want to be a part of it."


Tuon lukiessani sydämeni sykähti ensin hieman, sitten teki komean ilmalennon ja vielä muutaman kolmoisvoltin useammallakin kierteellä ja päätyi lopulta onnesta mykkyrällään pehmeästi jaloilleen sielun pehmoiselle onnennurmelle :)) Wau...että me saamme ihan luvan kanssa kertoa tarinamme Poetsien tiimille ja he vieläpä lukevat sen. Toki kaikki tarinat eivät pääse mukaan lopulliseen projektiin, enkä edes tiedä mikä se koko juttu lopultakin on, mutta kuulostaa jännittävän hyvältä idealta. Kuten ystävällenikin sanoin, että nyt on huippubändi tuottanut huippuidean jälleen kerran. Ainakin fanien kannalta, ja sehän kertoo bändistäkin paljon, että antavat faneille mahdollisuuden olla osa tätä heidän upeaa uraansa.

Toisaalta...mitä he ilman faneja tekisivät? Ehkä sitä, mitä vaikka minä olen tehnyt...eli kirjoitellut runoja itselleni ja laulanut pääasiassa itselleni ja ihmetellyt, että ihan kuin jotain puuttuisi? Onhan siinä itse tekemisessäkin jokin arvo, luominen sinänsä on jo melkein pyhää, mutta kuulijat tai lukijat tekevät siitä elävää, kasvattavat sen uusiin ulottuvuuksiin, antavat taiteelle siivet ja muuttavat ehkä myös maailmaa levittäessään ilosanomaa ja muutosta itsessään. Minusta on todella hyvä, että fanit saavat kertoa tarinansa, sillä silloin tarinasta tulee aito ja koskettava. Toki bändin taustasta ja elämästä kertova projekti olisi myös kiintoisa, mutta koska musiikkia pääasiassa tehdään kuunneltavaksi, kuulijoiden ääni ja kokemus on äärimmäisen tärkeä arvioitaessa bändin todellista arvoa ja vaikutusta ihan oikeasti.

Se yhteenkuuluvaisuuden tunne, mikä minulle syntyi heti alussa bändiä kohtaan, saa tässä projektissa nyt ihan luvallisen oikeutuksen olla juuri sitä mitä se on. Se saa aidon ihmisen äänen ja kasvot. Se on jännittävää, mutta ainakin minä koen tämän bändin tavallaan kuin perheenjäseneksi omassa elämässäni. Sellaiseksi, jota haluaa rakastaa ehdoitta, vaalia ja kannustaa eteenpäin. Myös lohduttaa ja hoivata, kuin omaa lastaan konsanaan :) Vaikken lopulliseeen projektiin mukaan pääsisikään, saan ainakin sanoa sanottavani niin hyvin kuin osaan. Aarre sekin.

Mulle fanius on jotain paljon enemmän kuin koskaan aiemmin osasin kuvitella (ja olen siis jo melko aikuinen....). Siitä siis haluan kirjoittaa, siitä syvällisestä puolesta minun henkilökohtaisessa faniudessani Ihan alusta saakka minulla onkin ollut erittäin suuri tarve lähestyä bändiä jollain konkreettisella tavalla ja sen olenkin tehnyt. Palautteen ja kiitoksen antaminen on tuntunut lähes velvollisuudelta, mutta ei ikävältä, ehkä parempi ilmaisu onkin pyyteettömyys, tarve antaa jotain takaisin. Taivaallista on saada kokea sellainenkin tunne itsessä. Ei niin, etten sitä nyt koskaan aiemmin olisi tuntenut, mutta itselle aiemmin lähes tuntemattoman bändin kohdalle asetettuna se saa ihan uuden merkityksen. Miksi juuri tämä bändi, mikä on se juttu? Sen kun tietäisin, niin helppoa olisi kirjoittaa.

Kysymys on tunteista, muutoksesta, suurista voimista. Itse uskon yliluonnolliseen ja jotain sellaista tässäkin on mukana. Minä tarvitsin juuri tätä musiikkia, näitä lyriikoita, tätä laulajaa ja koko bändiä koskettamaan minun sieluani. Ja vaikka itsestä tuntuu, että melko myöhäisessäpä vaiheessa heidät löysin, niin uskon että en yhtään liian myöhään. Uskon että meillä on vain oikeita hetkiä, se mitä niistä opimme, jää joskus hämärän peittoon, mutta joskus taas hetken "oikeuden" tuntee niin selvästi, ettei mikään eikä kukaan sitä voi kieltää omassa tietoisuudessa.

(Mikä saarna taas... ou nou...)