Tunsin Oivan kahdeksan vuotta. Hän oli kahdeksanvuotias. Hän ei ollut minun koirani vaan ystäväni koira ja hänen paras ystävänsä. Oiva sairasti levinnyttä syöpää, joka johti lopulta eutanasiaan tänään.

Oiva oli nimensä mukainen koira. Oiva, oivallinen, hyvä, kaunis ja aina ystävällinen. Viimeisinä kuukausina hän muuttui sairauden myötä vaisuksi, väsyi niin, ettei enää jaksanut hirveästi innostua, ei kävellä, eikä leikkiä. Syöpä vei voimat. Levinneisyys tosin nousi epäilykseen melko varmana asiana vasta viikko sitten ja todettiin tänään kuvantamalla. Oli vain yksi tie, eli eutanasia.

Oivan elämänpolun ja hänen omistajansa hyvin tuntevana olin iloinen, että päätöksenteko ei vaatinut hirveästi tulkintoja tai harkintaa. Asia oli harvinaisen selvä ja päätöksen teko sen myötä omalla tavallaan helppo, jopa helpottava. Niin pitkään Oivan kunnon tarkkailu ja erilaiset arvaukset sairauden laadusta olivat omistajan mieltä painaneet. On aina helpompaa saada oikea, rehellinen vastaus, kuin siloteltu ja epävarma, usein harhaanjohtava oletus.

Nyt Oiva saa levätä rauhassa, ilman kipua ja juosta vihreillä niityillä vapaana ja onnellisena. Aina nuorena ja terveenä. Olit Oiva koira paikallasi, monelle viestintuoja lempeydestä ja hyvyydestä. Kutsuit ihmisiä luoksesi pelkällä katseellasi. Kiitos, että sain tuntea sinut. Kiitos, että olit minun paras koiraystäväni. <3