Tämäkin on pätkä pienoisromaanista Elvin huone, keskeneräisestä sellaisesta. Tällaista tämä nyt on, jaan vanhoja tekstejä, kun ei huvita kirjoittaa uutta. Vaikka tiiän, et ehän se oo ku alkaa.

**********

Lukunäyte pienoisromaanista Elvin huone

Vanhustentalon pihamaalla kaikui puheensorina ja ympäri vihreää nurmikkoa oli levitelty valkoisia muovituoleja. Pyörätuoleja oli rivissä muutama ja olipa jopa yksi sairaalasänkykin asukkaineen kärrätty ison koivun suojaisaan varjoon. Keskelle törötti valtavan iso aurinkovarjo, joka oli löytynyt paikallisen huonekaluliikkeen alennusmyynnistä Se oli ostettu hoitajien järjestämien jokavuotisten myyjäisten tuottamilla tuloilla. Varjo ei ollut kovinkaan tyylikäs, se oli täynnään kirjavanräikeitä eläinkuvioita possusta kirahviin. Ehkäpä se olikin tarkoitettu lastenjuhliin, mutta koska se oli riittävän suuri antamaan varjoa isollekin joukolle vanhuksia, ja hintakin oli huokea, päätettiin se silti ostaa.  Iso puutarhapöytä oli peitelty kellertävällä kertakäyttöliinalla ja pöytään oli katettu punakukkakuvioiset kertakäyttö astiat, Marimekkoa jäljittelevät, mutta eivät kuitenkaan alkuperäiset. Lasinen mehukannu, metallinen kahvi- ja teepannu ja kasa pyöreitä pullia ja keksejä odottivat jo valmiina innokkaita kesäjuhlan viettäjiä saapuvaksi.

Ilma oli ihanan lempeä, juuri sopiva tällaiseen tilanteeseen. Ketään ei tarvitsisi kääriä vällyihin, eikä villasukkiin. No ehkä sairaimmat tarvitsivat ylimääräistä vaatetta ihan vain varan vuoksi, onhan kesäsääkin joskus petollinen. Sadekin voi yllättää, vaikka pilvettömältä taivaalta sen ilmaantuminen tuntui kyllä hyvin epätodennäköiseltä juuri nyt. Raili laahusti rollaattorinsa kanssa kohti pöytää samalla tutkaillen mitä hyvää kahvin kanssa olisi tarjolla. Häntä kutsuttiin pullahiireksi leikkisästi henkilökunnan keskuudessa, koska päiväkahvipulla oli Railille joskus tärkeämpää kuin lounas. Lounaalla hän saattoi jättää perunat syömättä jättääkseen pullanmentävän tilan vatsaansa, sillä linjoistaan tämä vanha rouva huolehti vieläkin, yli 85 vuoden iässä, tarkasti. Joka-aamuinen narujumppa oli tosin vaihtunut käytävällä edestakaisin kävelyyn, mutta tuosta harrastuksesta ei luovuttu yhtenäkään aamuna. 10 kertaa päästä päähän. Se oli hänelle kunniakysymys. Sen minkä aloitin ja hyväksi totesin, sitä jatkan hamaan kuolon kellojen lyöntiin saakka, hän usein sanoi asiaa ihmetteleville ja ehkäpä hienoista kateutta tunteville ihmisille. Itsekuristahan tässä vain on kyse.  Ja hyvähän hänen kuntonsa olikin siihen nähden, että reuma oli runnellut jonkin verran jäseniä ja paikat olivat usein kipeinä. Liikunta auttaa siihenkin, se auttaa kaikkeen.

Loppuväkikin saapui pikkuhiljaa paikalle. Osa tuli hoitajien käsikynkässä ja osa rollaattorin avulla itsekseen laahustaen. Juhlaan oli kutsuttu paikallisen kylän trubaduurikin laulamaan vanhusten toivelauluja. Ilmassa kaikui juuri Hopeinen kuu ja laulajan ääni venytteli “luo”  ja “siltaa” sanoja niin pitkään ja hartaasti, että Raili ei voinut pidätellä hienoista, mutta melko äänetöntä hihitystä. Raili rakasti musiikkia, oli aina rakastanut, mutta tämä laulaja ei vedonnut hänessä muuhun kuin huumoriosastoon. Mutta silti oli mieluista ja viihdyttävä kun ohjelmaa oli jaksettu järjestää ja ihmiset saivat kuulla toivelaulujaan ja laulaa vielä mukanakin. Laulut vaihtelivat virsistä iskelmiin, laulaja oli saanut jo etukäteen listan toiveista, siksipä homma sujui sen suhteen kuin rasvattuna. Jopa laulujen sanat isokokoisina oli kopioitu osasta lauluista niille, jotka vielä näkivät lukea. Muutamat vanhuksista yrittivät syödä ja laulaa yhtä aikaa, eli sen suhteen hoitajilla olikin kiire pitää silmällä, ettei pääsisi tapahtumaan Railin taannoista “läheltä piti”- tapausta uudelleen. Elvi pyörätuoleineen tuli viimeisten joukossa jo laulujen raikuessa ja hoitaja asetti hänet varjoisimpaan kohtaan suuren ja vanhan lehmuksen katveeseen vähän muista syrjään Elvin omasta toiveesta.

Pihan tuoksu oli huumaannuttavan voimakas. Allergikot olivat saaneet jo hyvissä ajoin lääkkeensä, sillä tähän syreenin tuoksuun voisi heikompi tukahtua sen ihanuudesta huolimatta. Lintujen moniääninen sirkutus kaikui vanhusten ja hoitajien äänien lomassa täysin harmonisesti luoden tilaisuuteen oikeanlaisen tunnelman, juuri sellaisen lämpöisen, iloisen ja kiirettömän kesäisen patiotunnelman, joka näytti puuttuvan Elviltä kokonaan. Hän tuijotti apaattisen näköisenä pöydän alle, vaikka siellä ei näkynyt muuta kuin toisten vanhusten aamutossuja, ruohotupsuja ja joitakin keksinpalasia, joita oli pudonnut vapisevista sormista tai innokkaasti laulavista ja puhuvista suista. Muilla näytti olevan todella hauskaa. He olivat kuin yhtä suurta perhettä, ajatteli Elvi itsekseen ajatuksiinsa jälleen vaipuen, kuin “yhtä suurta perhettä”... Samaan aikaan rohkea varis kävi nappaamassa pöydän alta suuren saaliin, ison pullanpalan, joka putosi Railin nauravasta suusta suoraan variksen nokan eteen.