Korona, tuo ennen niin viaton nimi. Olut tai peli. Ne minulla tulee mieleen ensimmäisenä noista viattomuuden ajoista ennen tätä uutta koronaa eli Covid-19. Niin pieni, mutta tehokas. Se on laittanut meidät pelaamaan ihan uusilla säännöillä ja laittanut kaikki ihmiset jollain lailla samalle viivalle. Olemme hauraita, olemme kaikki vain ihmisiä. Se on osoittanut, että maallinen mammona ei ole suoja. Valta ei suojaa. Kauneus ei suojaa. Nuoruuskaan ei täysin suojaa, vaikka niin monet kuvittelevat. Totta on, että joillekin tauti on vaarallisempi ja heitä suojeltakoon, niinkuin tehdäänkin tai ainakin pyritään. Kunpa he sen itsekin ottaisivat tosissaan.

Elämääni korona ei ole muuttanut juurikaan, koska en ole ollut aikoihin, vuosiin työelämässä ja olen kotihiiri introvertti. Jos olisin työelämässä, olisi elämäni hyvin erilaista juuri nyt. Kiireistä, vielä vähän pelottavampaa luulisin. Olen sairaanhoitaja, ja tiedän kyllä, mitä on kiire työssä. Nyt se kiire olisi, osastosta riippuen tietenkin, vielä eri levelillä. En kadehdi työssäkäyviä kollegoitani. Siunaan heitä mielessäni ja toivon terveyttä ja voimia. Olen mielessäni kyllä varautunut siihenkin, että minutkin kutsutaan töihin, jos tilanne äityy ihan mahdottomaksi. Tosin en kykenisi kuin avustaviin tehtäviin enää, niin paljon olen unohtanut taidoistani ja kaikesta hoitotiedosta. Avustavat tehtävät ovat kyllä ihan yhtä tärkeitä, ei sen puoleen. Katsotaan miten minun käy. Toisaalta minua voi ikäkin ja pitkä poissaolo työstä suojella työhönkutsulta, vaikken kuuttakymppiä olekaan vielä ylittänyt.

En olisi kyllä ikinä uskonut, että elinaikanani joudun kohtaamaan jotain tällaista. Mutta miksi ei toisaalta? Näitähän on ollut kautta aikojen. Emidemioita, jopa pandemioita. Mutta ei sitä osaa kuvitella omalle kohdalleen, jotenkin sitä vain ajattelee, että tällaiset virukset kuuluvat ainoastaan noihin tieteiselokuviin. Niissä tosin kyseessä on aina vielä monta astetta häijympi virus.

Huomaan itsessäni kyllä levottomuuden, ehkä jonkin asteen pelonkin ja välillä se näkyy outona käyttäytymisenäkin. Olen aika harjaantunut itseni tarkkailija, joten huomaan kyllä itsessäni noita muutoksia ja toisaalta käytän vanhoja tuttuja keinoja turruttaakseni itseni aika ajoin. Pakokeinoja pois todellisuudesta. Niinkuin vaikka viini ja olut. Toisaalta on ollut mielenkiintoista seurata, mitä nousee esiin, kun estot hiukan avautuvat noissa tilanteissa. Eilen esiin nousi lapsenomaista halua, jopa sanallinen vaatimus saada huomiota ja kannustusta. En yleensä ole vaatimassa keneltäkään sellaista, varsinkin nyt kun olemme tässä tilanteessa. Mutta eilen poljin melkein jalkaa maahan ja ihmettelin, miksi kukaan ei kannusta ja tue. Eli jonkinlaista taantumista, mutta kuitenkin pohjalla ihan oikea tarve, jonka peitän normaalisti erittäin hyvin. Jopa itseltäni.

Kaikki me tarvitsemme tukea ja tsemppiä. Varsinkin nyt, ei vain tämän ajan kestämiseen, vaan ihan kaikkeen hyvään tekemiseen. Emme jaksa, jos vain luemme uutisia koronan leviämisestä koko ajan ja menemme sen seurauksena paniikinomaiseen tilaan ja lamaantumiseen. Täytyy tehdä muutakin - leikkiä, nauraa, rakastaa, olla ihminen ihmiselle, luoda uutta, ja vain elää niin täydesti kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista. Elää niin kauan kuin elämää on. Ei vielä kannata kuolla, henkisestikään.

Tyttäreni on karanteenissa. Vein hänelle eilen ruokakassit oven ulkopuolelle ja juttelimme ikkunan kautta jonkin verran turvavälin ollessa useita metrejä. En ole nähnyt häntä viiteen viikkoon, samoin kun en ole nähnyt poikani perhettäkään, mutta koska olen tottunut fyysiseen etäisyyteen jo aikaisemminkin, enkä pidä sitä esteenä henkiselle läheisyydelle, en ole osannut kaivata heitä sen ihmeemmin. Tiedän, että he ovat turvassa ja toistaiseksi terveitä. Ei meillä juuri nyt ole hätää. Huomisesta emme tiedä, mutta huominen on vasta huomenna.

Toivon tällä maailmalle ja maapallolle nyt suurta viisautta ja kykyä yhteiseen ponnistukseen elämän puolesta. Olemme samassa veneessä, samassa myrskyssä ja tämä paatti ei pysy pinnalla ilman jokaisen panostusta. Tarvitaan äyskäröijiä, purjeitten hoitajia, navigoinnin taitajia ja koneen korjaajia. Kaikkia tarvitaan. Ehkä jossain vaiheessa tarvitaan soutajia, jos purjeet ja koneet on hajonneet. Sitten vain soudetaan. Kaikkeen on varauduttava. Kaikkeen valmistauduttava ja oltava valmis tekemään oma osansa yhteiseksi hyväksi.

Toistaiseksi minun apuni on vain olla - täällä kotona. Helpolla pääsen.