Äitini kuoli yllättäin hyvin lyhyen sairastamisen jälkeen. Jäljelle jäi monta ahdistavaa kysymystä, suuri syyllisyys itselle siitä, ettei toiminut silloin kun sen aika olisi ollut kerrankin oikea ja siitä ehkä olisi ollut jotain todellista hyötyä. Mutta jossitteluhan on tunnetusti täysin turhaa. Ainoa tepsivä lääke tähän vaivaan on anteeksianto itselle, eikä se olekaan mikään helppo juttu. Elättelin eilen aamulla vielä toivoa, että äiti tokenisi niin, että voisin puhua hänen kanssaan ja pyytää anteeksi, etten ollut auttamassa silloin, kun piti. Mutta se oli myöhäistä. Viimeisestä puhelusta ei jäänyt hyvää muistoa. Se hyökkää päälle painajaisen tavoin joka mutkan takaa. Asioiden kelaaminen on turhaa kai, mutta silti tuntuu, että sitä on tehtävä niin kauan että ne ovat kuluneet puhki ja lopulta hapertuneet olemattomiin.

Äidin ikävä on ollut aina kova, nyt se on vielä suurempi. Jotenkin se on nyt sitä, mitä sen pitääkin olla. Haikeaa kaipuuta. Siinä kuoleman hetkellä, kun siltin äidin hiuksia ja kuuntelin hengityksen harvenemista, koin ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, jopa vuosikymmeniin, äidin läsnäoloa. On traagista, että vasta kuolemassa saa äidin. Saa ja menettää samalla kertaa.