Edelleen melko levoton mieli, siksipä ajattelin kirjoittaa jotain taas...itsestäni. Siis harrastuksistani ja intohimoistani. Jokainen blogejani vilkaissut tietää, että kirjoittaminen ja runot ovat yksi harrastuksistani, samoin valokuvaaminen ja musiikki. Mutta on yksi ainakin yhtä tärkeä asia noiden kanssa. Se on laulaminen.

Laulaminen on ollut läpi elämäni tärkeää ja aina mukana, vaikka löysinkin oman ääneni vasta hetki sitten, enkä ole enää ihan nuori... Niin, uskokaa tai älkää, mutta ennen ääneni löytämistä olin välillä ihan ulalla, et miten lauletaan. Lauloin silti.

Laulaminen on ollut todella rakasta ja samalla niin äärettömän vaikeaa kauan. Loputtoman pitkään. Elämässä on ollut hetkiä, jolloin laulaminen on tuntunut helpolta ja omalta ja sitten on tullut joku asia, joka on saanut äänen ja laulutaidon mullin mallin, täysin sekaisin. Hyvästä laulajasta täysin laulutaidottomaksi muutamassa sekunnissa? Kyllä, kaikki on mahdollista tälle naiselle.

Luulen, että äärimmäinen herkkyyteni on yksi syy siihen, että niinkin paljon omasta persoonastani lähtevä juttu kuin laulaminen, on erittäin haavoittuvainen negatiivisille mielentiloilleni, uskomuksilleni, hetkellisille itsetunnon romahduksille ja yleensäkin kaikelle pelottavalle. Nykyään asia ei onneksi enää ole niin herkkää. Kykenen paremmin kääntämään nuo tunneailahdukset laulamisen suhteen voitoksi ja tulkinnaksi.

Miksi sitten näin vaikeaa on ollut laulun tie? Kaikkihan lähtee lapsuudesta tietenkin.:) Lapsuuteni oli henkisesti kipeän, unettoman, ahdistuneen äidin, perheestä vieraantuneen, juovan isän kanssa sitä mitä se oli. Se oli vaikeaa, ja oma ääni piti piilottaa. Vaikka minulla oli sisaruksia, olin hyvin yksin. Ja jouduin suuressa määrin selviytymään yksin. Pakenin kirjoihin, luin hyvin nuorena kaiken mitä sain käsiini. Seassa oli aikuisten pitkiä ja historiallisia sukutarinasarjoja, suuria klassikoita ja toisaalta Anni Polvaa ja jotain muuta kevyempääkin. Mutta salassa rakastin laulamista.

Koulussa oli laulukokeita, silloin ne pidettiin luokan edessä, mutta sain laulaa muistaakseni yksin opettajan kanssa. Lauloin jonkun melko vaikean kansanlaulun.Taisi olla "Läksin minä kesäyönä käymään".  Itseasiassa kuiskailin sen läpi. Opettaja sanoi, että minulla on hyvä ääni, mutta hän ei vain oikein kuule sitä. Sain kuitenkin seiskan tai kahdeksikon arvosanaksi. Opettaja oli aika ihana, hän jollain lailla ymmärsi ujouttani. Alakoulussa pääsin myös kuoroon. Oli valtava kokemus laulaa "Maa ponteva pohjolan äärillä on" ääneen, vaikkakin pieneen sellaiseen.  Kuorossa uskalsin vähän enemmän.

Teininä lauloin mielibiisejäni hiljaa itsekseni ja biisien mukana. Ehkä suurin esiintymiskokemus oli se, kun lauloin sormenpäänsä menettäneelle ja kivuissa kärvistelevälle pikkuveljelleni Mikko Alatalon albumia läpi monena iltayönä peräkkäin. En osannut tuutulauluja ja äitini oli liian järkyttynyt hoitaakseen tuon roolin. Olin Mikon fani tuohon aikaan. Se oli muuten ensimmäinen kokemus fanittamisesta ja vuosihan oli 1974. Vieläkin soi päässä:" Kotisaunan lauteilla, kotisaunan lauteilla...".

Tuo salassa hiljaa laulaminen jatkui pitkälle ja vasta parikymppisenä seurakuntahommissa aloin laulaa enemmän ääneen. Liityin kuoroon, pääsin jopa kuoron solistiksi, enkä edes muista miten se oli mahdollista?! Ilmeisesti olin äännellyt jossain lauluryhmätilanteessa niin, että se oli huomattu? Laulamisesta muodostui noissa ympyröissä sitten "seurakuntatehtävä" ja sen myötä tutustuin tulevaan mieheeni, joka toimi kuoronjohtajana seurakunnassamme.

Lopulta olin seurakuntani arvostettu laulaja, jota sitten pyydettiin laulamaan vähän sinne sun tänne. Lauloin häissä, kaduilla, kirkoissa, hautajaisissa jopa parvelta ilman mikkiä. Kauniisti ja kirkkaasti. Ihmettelen tänä päivänä suuresti, miten kykenin siihen? Mutta siinä vaiheessa luotin jollain tapaa omaan ääneeni. Ehkä se oli uutuuden viehätystä.

Hain sitten konservatorioon opiskelemaan klassista laulua ja pääsinkin. Se oli tie, joka jollain lailla sotki kykyäni löytää sen oman "luonnollisimman" ääneni. Sen muutaman vuoden aikana menetin kykyni laulaa normaalisti, vaikka opettajani oli Elias Palola, yksi arvostetuimmista laulunopettajista Oulussa tuolloin. Jopa hän sanoi, ettei edes tiedä, olenko sopraano, altto vai mezzosopraano. Olin luultavasti itsekin niin pihalla laulamisesta, etten osannut ilmaista itseäni laulamalla ammatilaisellekaan ymmärrettävästi. Ja yritin ihan liikaa. Eikä hän osannut auttaa minua. Täytyy kyllä sanoa, et nykyään laulunopetus on paljon pidemmällä ja myös monipuolisempaa. Klassinen laulu ei todellakaan ollut minua varten. No, on siitä se ilo, että vielä nykyäänkin osaan vetää aika korkealta klassisella tyylillä. Voin välillä esittää, jos haluan.

Tuosta äänen sekoittamisesta seurasi pikkuhiljaa se, etten enää osannut laulaa oikein mitenkään. Yritin kyllä esiintyä, mutta seurauksena oli useita katastrofeja. Menetin ääneni hallinnan tuon tuosta ja pahin kokemukseni oli ehkä se, kun eräissä hautajaisissa, joihin olin kutsuttu vainajan pyynnöstä (hän tiesi kuolevansa) en kyennyt lopulta laulamaan kunnolla toivottua kappaletta. Ja kun sanon näin, myös tarkoitan sitä. Koko kroppani voima, hengitykseni ja laulutukeni oli kadoksissa. Esitys oli kamala, aivan hirveä. Häpesin sitä niin paljon, että päätin, etten enää ikinä edes yritä laulaa. Lopetin siihen paikkaan laulamisen ja keskityin elämässäni muihin asioihin. Sillä tavoin yritin päästä yli tuosta kokemuksesta.

Laulutaukoa kesti noin kymmenen vuotta ja sitten aloin käydä karaokessa. Sitä ennen tietenkin lauloin kotona ja opettelin biisejä. Testailin ääntäni. Miksi sitten innostuin taas? Ehkä laulajan sielu minussa ei voinut vastustaa kutsua. Olin tauon aikana löytänyt ääntäni uudelleen ja siksikin halusin vähän kokeilla sen kestävyyttä. Karaokessa sain taas esiintyä ja kokea, miten ihanaa on laulaa ihmisille, miten ihanaa on ylipäätään laulaa. Osallistuin karaokekilpailuihinkin, ja eteninkin hyvin niissä. Jatkoin sitten karaoke-uraa ja se on jatkunut näihin päiviin saakka. Karaoke on opettanut paljon ja sallinut sellaisetkin epäonnistumiset, jotka itselleni aiheuttivat aikanaan koko laulamisen lopettamisen. Pääsin myös laulamaan pienen osan solistina pienimuotoisessa musikaalissa. Kaikki tuo vei uudelleen kohti laulamisen iloa ja uskoa itseen.

Miksi kuitenkin koen, että olen löytänyt ääneni ihan vasta? Siihen on monia syitä. Olen aikuistunut pikkuhiljaa (heh), eli enää en niin paljon mieti muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään. Minulla on tytär, laulaja, laulunopettaja, jonka kautta olen saanut paljon hyviä oppeja ja hyväksyntää ja jonka kautta olen voinut seurata laulajan uraa ja sen haasteita. Hän jaksaa muistuttaa, kuinka hyvä laulaja olen. Olen myös itsekseni opetellut laulutekniikkaa, käynyt muutamilla lyhyillä laulukursseilla, ollut acapella-lauluryhmässä (erittäin opettavaista), opiskellut netistä löytyvien opettajien johdolla. Suurin opettaja on kuitenkin ollut minä itse. Olen hyväksynyt ääneni, olen alkanut uskaltaa laulaa ääneen ja oppinut kuuntelemaan kehoani laulaessa. Laulamisen pitää tuntua hyvältä, vapaalta. Ja se on tapahtunut vasta viimeisen vuoden aikana. Mielenkiintoisinta on ollut havaita, että ääntään voi kehittää vielä vanhempanakin ja löytää ihan uuden yhteyden ja rohkeuden omaan tulkintaan.

Kiitos laulun lahjasta ja kiitos tästä vaikeasta matkasta oman äänen äärelle.