Olen kriisissä - ISOSSA. Voisi toki kysyä, milloin en olisi ollut?? Mutta nyt on ehkä vuosikymmenen isoin ja tärkein kyseessä. Jotenkin koen, että nyt jos koskaan minulla on mahdollisuus tutustua itseeni ja luopua harhakuvista ja illuusioista...ainakin osasta niitä. Puhun tästä siksi, koska en ole vuosiin kokenut tällaista ns."vapautumis-tunnetta". On kuin suuri vankilan ovi olisi auennut edessäni, mutta siitä ulos kulkeminen tuntuu silti äärimmäisen pelottavalta. Tähän tunteeseen on tarvittu toistuvasti noloja, kipeitä ja hyvin hävettäviäkin kokemuksia, tuhat kiloa turhautumista ja monta polttavaa mustelmaa ja ruhjetta - ihan käytännössäkin. Kukaan ei ole lyönyt, minä itse olen vain sekoillut ja kaatuillut, koska olen unohtanut välittää itsestäni.

Vaihtoehdot tuntuvat olevan  vähissä. Joko lannistun lopullisesti tai nostan pääni ja kävelen itsetehdystä vankilastani rohkeasti ulos. Vapaudun ja samalla luovun. Luovun vankilastani, jota rakastin ja vihasin ja jonka kalterit ovat kuluneet kiiltäviksi hellyyden osoituksistani. Mutta mihin tartun seuraavaksi, mistä saan suojan. Mistä löydän turvan nyt, kun tämä vankilani ei enää suojelekaan minua. Tuntuu kuin olisin lähdössä sotaan, mutta ketä vastaan? Omaa itseänikö, mielipuolta mieltäni ja salakavalaa alitajuntaani vastaan? Jotain sellaista kai. Sotamaalaus siis kasvoille ja menoksi.