Käväisinpäs Oulussa asti autollani ja olen oikeastaan aika ylpeä aikaansaannoksestani. En eksynyt kuin yhden kerran ja kilometrejä kertyi kuitenkin n. 1250. Tuohon määärään olisi voinut eksyä kymmeniä kertoja, mutta ei kun ei. Vain yksi pieni hairahdus.

Menomatka sujui rattoisasti Phoenix Effectiä kuunnellen ja myönnetään, että tulomatka myös, mutta soi siellä myös radio Nova ja Poets of the Fall. En edes ymmärrä, miten sitä jaksaakin pyörittää yhtä ja samaa levyä uudelleen ja uudelleen. Kuunnella samoja biisejä kymmenen kertaa peräkkäin, huutaa kurkku kipiänä mukana ja unohtaa, että on edes auton ratissa. Huh,vaarallista touhua. Ihme, että olen edes hengissä enää kaiken tuon hurmoksen jälkeen puhumattakaan muusta matkan varrella koetusta.

Niin se vain matka livahti kuin lentämällä ohitse ja Oulussa oltiin ennen kuin biisit oli opittu edes ulkoa. Joko olen hidas oppimaan tai biisit ovat niin vaikeita? Joka tapauksessa paluumatkallekin jäi opiskeltavaa, enkä muuten osaa niitä vieläkään. Englanninkieli ei taivu tämän naisen suuhun niin helposti kuin voisi uskoa. Onneksi Magic-biisi menee jo melko hyvin ja Hey You...mutta kuten uskoa voi, on niitä väännettykin :) Auton cd-soitinkin meinasi syttyä tuleen intohimoisesta käytöstä vaatien välillä lepotaukoja. Musiikki tökki ja tökki ja kun levyn otti ulos, meinas näpit kärähtää. Rajansa se on tekniikallakin.

Oulun ex-kotiin saapuminen oli aamuyön tunteina jotensakin melankolinen elämys. Yksinäinen vanha koti, jossa on tullut niin monta vuotta elämästään elettyä, oli tyhjillään, ankeana, täynnä muistoja ja täynnä luopumista. Kurkkua kuristi aika tavalla se kohtaaminen, mutta missään vaiheessa ei tullut mieleen, että muuttaisin takaisin, tai että kaipaisin mitään sieltä. No, ehkä sitä laminaattilattiaa, ja keittiön tasoja...mutta ei muuta. Huomasin selvästi, että olen todellakin irrottanut otteeni entisestä. Olen onnistunut muutossani ja muutoksessani. Se oli samalla hieno ja haastava tunne. Kaipasin Helsinkiin takaisin heti. Toisaalta osasin arvostaa Oulun maisemaa ja ilmanalaa ihan uudella tavalla. Kaikki näytti uudelta ja tuoreelta ja ilma oli ihana. Nyt tajuan, että Helsingin talvi tosiaan on ankea, kolkko ja masentava. Mutta siltikin...tämä on mun koti nyt. Ankeasta talvesta huolimatta.

Miksi sitten menin Ouluun? No, siellä asuu äitini, pitäähän häntä käydä katsomassa. Siellä oli tyttäreni upea esitys Galant Illusium taikashowssa. Poikakin asuu siellä ja muutama hyvä ystävä, joista tapasin vain kaksi, mutta hyvä niinkin. Ja vanhaa kotia piti käydä ihmettelemässä ja suunnittelemassa sen jatkokäyttöä. Myyntiin vai vuokralle?? Ajattelin heti sisään astuessani, että myyntiin ja pois äkkiä koko höskä. Pois silmistä, pois mielestä -periaatteella, mutta asiat saivat onneksi uusia käänteitä ja saan siihen kesän alusta hyvät vuokralaiset, joten parempi ehkä näin.

Muutos Helsingin vilinän jälkeen tuntui tosi suurelta mennessäni keskustaan viikonloppuna Oulussa. Ihmisiä tallusteli harvakseltaan kaduilla, ei mitään vilskettä missään, mutta toki baarit olivat tupaten täynnä iloisia ihmisiä. Mutta muutos tuntui ällistyttävältä. Muistin taas sen, kuinka Oulussa asuessani usein kaipasin enemmän hälinää ympärilleni ja onneksi nyt täällä Helsingissä sitä vilinää riittää. Jää nähtäväksi, milloin tämä alkaa ahdistaa ja kaipaan rauhaa niin paljon, että muutan johonkin ihanaan pikkukaupungin idylliin. Ehkä sekin aika joskus tulee.

Kotimatka kohti Helsinkiä alkoi mukavasti, halusin todellakin lähteä takaisin kotiin. Tuntuu lämpimältä sanoa ja ajatella näin, mutta niin se on. Tämä on mun koti. Tämä vuokrakaksio on mun pesä ja turvapaikkani, vaikka onkin hiukan autio ja kesken. Täällä on kaikki mitä tarvitsen. Tässä on alkamisen fiilis ja ryhtymisen maku. Täällä on tietoisuus, että olen mennyt elämässäni eteenpäin. Että olen uskaltanut hypätä pois tutusta. Se juuri tekee tästä paikasta kodin. Mulle koti on paikka, jossa elämä menee eteenpäin, jossa kasvetaan ja josta myös joskus noustaan siiville.

Tulomatka meni joutuisaan, kunnes tuli sumu, ei mikään "pikkusumunen", vaan valkoinen, sakea muuri. En nähnyt yhtikäs mitään, en tien reunaviivoja, puhumattakaan keskiviivasta. Aja siinä sitten "turvallisesti". Perässäni iso rekka välkytteli valoja hermostuksissaan, kun yritin ryömiä eteenpäin, välillä hädissäni jarrua polkien ja vaihtaen valoja pitkiltä lyhyille kuin maailman päättämättömin olento. Yritin kokeilla, millä valoilla näkee, mutta totesin, ei millään.  Oli pakko siirtyä tiensivuun muutamia kertoja, koska vaihtoehtona oli täydellinen suistuminen tieltä pusikkoon. Myönnän, että vähän itketti tuolloin. Ja suututti se, että lähdin ajamaan yötä vasten. Mutta selvisin. Voitte uskoa, että sumun hälvettyä osasin olla kiitollinen jokaisesta tiestä, joka näkyi selvästi. Tiehallinnolle suuri kiitos hyvistä teistä.

Olin lähtiessäni tarkkaan katsonut Eniron reittioppaasta, mistä liittymästä minun tulee kääntyä Helsingissä päästäkseni suoraan kotiin. No, kuinkas siinä kävikään niin, että eihän siinä kyltissä mitään Kustaa Vaasan katua mainittu ja ajelin reippaasti ohi, kunnes huomasin JÄLLEEN olevani keskustassa. Mieleen palautui eräs muisto parin kuukauden takaa. Ei mikään kiva muisto. Onneksi kello oli vasta puoli viisi aamulla ja liikenne hyvin hiljaista. Muussa tapauksessa olisin saanut paniikkikohtauksen. Ajelin yllättävän rauhallisesti ristiin rastiin, siellä täällä ja tuolla, kunnes päätin kysäistä muutamalta komealta vartijapojalta neuvoa. Olenhan oppinut täällä ollessani, että kysyä saa ja joutuu. He neuvoivat auliisti, näyttivät jopa navigaattorista reitin, jota kohti lähdin "suunnistamaan". Huom. En osaa suunnistaa, enkä myöskään omista suuntavaistoa.

Ajelin hetken aikaa, kunnes äkkäsin kadulla poliisiauton työssään. Ajattelin tilaisuuteni tulleen ja hyppasin autosta ulos pyytämään lisäopastusta, sillä tajusin jo tuossa vaiheessa, etten löytäisi ihan helposti perille. Poliisi alkoikin neuvoa, mutta huomasi melko pian, että ehkä se ei kannata tässä tapauksessa. En varmasti näyttänyt mitenkään siltä, että kykenisin vastaanottamaan kahta lausetta pitempää informaatiota ja matka kotiini oli sen verran pitkä, että lauseita olisi tullut ainakin kymmenen. Niinpä kiltti poliisisetä sanoi, että eipä heillä tässä ole muutakaan tekemistä, joten hepä ajavat edellä ja niin sitä sitten ajettiin n. 4 kilometriä peräkanaa (ajoivat muuten aika haipakkaa). Olin äärionnellinen tästä suurenmoisesta virka-avusta. Perillä kerroin, että niin, asun kyllä täällä, jo pari kk asunut, mutta kun en osaa näitä Hesan reittejä. Eivät yhtään nauraneet vaan näyttivät navigaattoristaan, miten sieltä Lahden väylältä oikaistaan suoraan kotiin, sitten kun seuraavan kerran tulen Oulusta. Upeita poliiseja. Kukkia ansaisisivat!!

Mutta olisko mulle hyvä lahjaidea se tässäkin kirjoituksessa kahteen kertaan esiin tullut navigaattori, oikein puhuva ja parhaassa tapauksessa viittilöivä malli??