Olen nykyään runotuulella. Vanhoja runojahan nämä ovat, mutta aina ajankohtaisia kipeiden asioiden kanssa kamppaileville. Nämä runot ovat niitä ensimmäisiäni, kun aloin kirjoittaa enemmän. Vuosi 2005 oli vuosi, jolloin olin ollut sairaslomalla työstäni nelisen kuukautta ja jonka jälkeen päätin ottaa vuorotteluvapaata vuoden verran. En halunnut olla enää sairaslomalla, mutta en myöskään halunnut olla vaativassa työssäni, halusin tehdä jotain muuta ja sen seurauksena syntyi n. 1000 runoa. Osa huonompia, osa esittelykelpoisia...mutta luovuudenpurskahdus oli valtava. Tuosta ajasta (vaikeine hetkineenkin) olen edelleen kiitollinen, sillä se kertoi minulle sen, että luovuus on minussa, vaikka en aina sitä toteuttaisikaan. Se puoli minussa odottaa aikaansa hiljaa ja nöyrästi, mutta se on olemassa ja sen tiedostaminen tuottaa aina ihanan vapauden tunteen. Seuraavat runot ovat syntyneet pimeydessä, jossa joku on näyttänyt valoa.

 

 

 

Liian mustaa

 

Silloin kun on liian mustaa,
häviää kuva näkyvistä
ja jää tyhjyys,
joka ei anna armoa

silloin iskee toivottomuus,
joka lyö jalat alta
ja sanoo: Et ole mitään

Silloin kun on liian mustaa,
on vaikea nähdä eteenpäin
ja vaikea kulkea suoraan
-vaikea uskoa että edessä on tie

voi kompastua mihin vaan,
voi törmätä mihin vaan,
voi joutua umpikujaan

Silloin kun on liian mustaa,
tarvitaan pieni tuikku,
vain pieni ohut valonsäde,
joka osoittaa tien ja suunnan

tarvitaan toinen ihminen,
kantamaan tuikkua ja

pitämään kädestä

Silloin kun on liian mustaa

 

*********

 

Aina ennen

 

olin hippasilla kuoleman kanssa,

sitten päätin;

pidetään toisillemme tänään seuraa,
silitellään toisiamme ja vierekkäin
nukutaan,

ja on meillä jo aika hyvät välit -
en potkinut kuolemaa lattialle
ja se antoi minulle peiton kokonaan

tätä menoa me vielä,

rakastutaan toisiimme