Nyt sitä sitten ollaan muutettu tänne Helsinkiin ja paljon kaikkea on jo ehtinyt tapahtua. Muutosta on tänään reilut kymmenen päivää ja täytyy sanoa, että tyytyväisyys päätökseeni ei ole vähentynyt lainkaan. Koen niin voimakkaasti sieluni syövereissä olevani juuri siellä missä pitääkin. Vaikka moni asia on ollut hankala ja stressaava, ei se syvin tietoisuus omalla paikalla olemisesta ole häipynyt mihinkään. Mitään ruusuilla tanssimista tämä kymmenen päivää ei siis suinkaan ole ollut. Päinvastoin. Monta nöyryytyksen hetkeä olen kokenut. Ensimmäinen aamu täällä oli yksi pahimpia pitkiin aikoihin. Tuo ajomatka Oulusta oli jo äärimmäisen raskas, sillä en ole koskaan ajanut näin pitkää matkaa lähes tauotta, pimeällä ja todella väsyneenä. Mutta ei siinä vielä kaikki. Saapuessani Helsinkin aamulla klo 9 eksyin, kuinkas muuten, keskustan aamuvilinään. Minä, joka en ole autoilijana kokeneisuuden huippu ajelin ristiin rastiin Helsinkin kummallisia katuja auto piripintaan lastattuna niin, etten nähnyt edes kunnolla ulos sen sivuikkunoista, puhumattakaan takaikkunasta. SE OLI KAUHEA KOKEMUS. Ja väsyneenä se oli vielä kauheampi. Lisäksi keskustassa ei ole juurikaan parkkipaikkoja ja muutenkin koko liikenne tuntuu vaativan selkeää tietoisuutta siitä, minne on menossa ja vaikka minä tiesin minne, en tiennyt, miten...

Sain pysäköityä auton hätäpäissäni johonkin, ja kysyin kadunlakaisijalta neuvoa ja hän neuvoikin auliisti, mutta olin sellaisessa paikassa, josta poispääsemiseksi olisi vaadittu monen mutkan reittiä, enkä kyennyt siinä tilassa sellaiseen toimintaan saati järkevään ajatteluun ja malttiin. Niinpä lähdin vain jonnekkin umpimähkään rukoillen koko ajan ääneen, etten ajaisi pahki kehenkään. Rukoukset (lue, epätoivoiset rääkymiset) suustani solkenaan purkautuen takana tööttäävä auto sai mut lopulta hädissäni puikahtamaan kadulta pois oikealle ja siellä olevalle aukiolle.

Siinä ollessani päätin lujasti, että tästä pihasta en lähde mihinkään enää muuten kuin poliisin saattamana, mutta menin kuitenkin pihalla olevan talon toimistoon sisään, kun näin ikkunan läpi näin jonkun naisihmisen tietokoneen ääressä työskentelemässä. Ulvahdin hänelle epätoivoisesti kimittäen, että olen eksynyt ja olen ihan uupunut, kertokaa hyvä ihminen, miten pääsen Meilahteen! Näytinkin varmaan todella kauhealta ikivanhassa toppapuvussani, liekö 80-luvulta peräisin... Koko yön ajaneena ja suuressa järkytyksessä saatoin näyttää jopa hulluuden partaalla olevalta, mutta nainen oli silti hyvin ystävällinen ja rauhoitteli minua keittämällä ihan aluksi minulle kupin teetä. Kuinka ihana ihminen, liekö enkeli?! Sitten hän alkoi miettiä, mistä pääsisin haluamaani paikkaan, eli Meilahden sairaala-alueelle. Ja mikä onni ja autuus... minulla oli lähes suora reitti tuosta paikasta sairaalaan. Tuo reitti kulki kyllä keskustan läpi, mutta oli todellakin suora ja helppo. Kauan sai tuo enkelinainen kuitenkin taivutella ja rauhoitella minua, ennen kuin uskalsin lähteä taas ajamaan, mutta viimein hänen lempeiden ja rohkaisevien sanojen saattelemana puikahdin liikenteen sekaan sulavasti kuin kärppä. 

Se täytyy tunnustaa, että kävin vielä mutkan Vantaalla (ajoin sairaalasta ohi n. 10 km). Jouduin kysymään neuvoa vielä yhden kerran, jonka jälkeen osasin kyllä perille, mutta ilman tuota naista en olisi osannut mennä oikeaan suuntaan :DD  Tarina jatkuisi vielä lisääkin, mutta en jaksa enää kirjoittaa. Joka tapauksessa jouduin turvautumaan niin moniin ihmisiin tuona aamuna, että liekö viimeisen viiden vuoden aikana olen joutunut kysymään yhtä monta kertaa apua.

Tämä sama rulianssi on sitten jatkunut koko kymmenen päivän ajan sekä liikenteessä, kaupoissa että töissä...niin ja  varsinkin siella ja lähes joka paikassa missä olenkin kulkenut. Tuosta työhön sopeutumisesta voinkin kirjoittaa seuraavassa tekstissä lisää, mutta sen  sanon, että nöyräksi ja toisia tarvitsevaksi on tämä ihminen saatettu täällä. Sitä pidän viime kädessä kuitenkin vain hyvänä asiana. Minulle tekee oikein hyvää huomata, että kun tarvitsen apua, saan sitä. Ja yleensä avun tarpeen tunnustaminen on kasvattava kokemus ihmiselle, joka on tottunut selviämään enimmän osan elämää itsenäisesti tai ainakin yrittänyt selvitä. Jotenkin tunnen oloni hyvin rauhalliseksi, kun tajuan, etten ole yksin maailmassa. Ettei minun tarvitsekaan selvitä yksin. Ja tämä kaikki lisää rohkeutta yrittää vaikeitakin asioita, ainahan voi nimittäin pyytää apua :)