On tämä jo kumma, jos tämän ikäinen nainen joutuu etsimään itsetuntoaan jostain kiven alta, kaivon pohjalta tai tähden reunalta tai mistä nyt vaan.

Alan väsyä tähän kummalliseen epävarmuuden tilaan, jossa jokainen teko tai haave suodattuu omassa päässäni joksikin oudoksi ja naurettavaksi...suorastaan hävettäväksi. Tässä täytyy olla taustalla nyt jotain muuta kuin se, että olen oikeasti pelkästään, ainoastaan, VAIN naurettava ihminen. Toisaalta haluaisin olla naurettava, mutta sillä tavalla kunnolla, että siitä voisi saada vaikka ammatin? Mutta ei näin, EI NÄIN...ei tätä kuvottavaa ja kalvavaa epäonnistumisen tuntua...ei tätä omien tunteiden latistamista ja kieltämistä. Sillä siitähän tämäkin sai alkunsa, kun joku pölhö minussa sanoi, että en saa tuntea noin, enkä saa ajatella varsinkaan näin ja auta armias, jos koen tulleeni väärinkohdelluksi....oijoi...ei nyt ainakaan niin, koska ne muuthan ovat vain olleet kärsivällisiä minua kohtaan ja lopulta väsyneet....joten jos tunnen noin, olen vajaa, outo, itsekeskeinen, itsekäs, liero ja kiero, kelpaamaton....lista on loputon. 

Huoh...tähän kohtaan sanoisin ennen vanhaan: "antakaa anteeksi tämä "p...n jauhanta", mutta nyt en sano. En pyydä anteeksi pahaa mieltäni keneltäkään ja uskon, että te kestätte tämän purkauksen vallan hyvin. Aikuiset ihmiset...ja olkaakin onnellisia, että teidän ei ole pakko lukea tätä uudelleen:)