Olen miettínyt viime kuukausina kykyä rakastaa, oikeastaan olen miettinyt sitä elämäni aikana liikaakin, koska olen kokenut aikoinaan, etten osaa rakastaa tai minulla ei ole välineitä sen osoittamiseen. Tietynlainen välittämisen kulttuuri oli omalla kohdallani hyviin ulkokohtaista ja matkittua käyttäytymistä. Halu osoittaa huolenpitoa oli kova, siksi kai valitsin ammatiksenikin sairaanhoitajan ammatin. Ikäänkuin se olisi pelastanut minut siltä tunteelta, että rakkaus oli hukassa jossain, enkä saanut siitä otetta.

Olen oppimassa pikkuhiljaa rakkaudesta uusia asioita. Olen myös löytämässä oikeasti itsestäni rakkautta. Sitä joka tulee pakottamatta tai matkimatta. Sitä, jota ei tarvitse kaivaa esiin kivien alta. Mistä se on tullut? Ehkä tuo vanha runoni kertoo yhden vastauksen. Tuo alla oleva runo on ihan niitä ensimmäisiäni, kun aloin kirjoittaa runoja. Ei mikään mestariteos, mutta jotenkin niin vilpitön.


Ei liikaa


Ei liikaa koskaan,
saa ihminen
rakkautta,
ei hyväksyntää

voi huomiointi toisen,
päivän, yön
ja koko elämänkin
niin kauniiksi kirkastaa

valot, varjot, tuulet
ja tyynet säät
ne kaikki
elämässäs näät

silti voit luottaen
elää, itkeä,
nauraa ja
lentää vaan

kohti valoa puhtainta,
kohti vapautta suurinta,

tarvitse et muuta,
kuin tunteen, olet rakastettu,
voit rakastaa.


       (v. 2005)