Nyt on vaikea vaihe elämässä. En tiedä, saisiko sitä sanoa ääneen, sillä pelkään, että se saa siitä voimaa. Toisaalta kaipaan purkaa tätä tunnetta ulos, kertoa tälle päiväkirjalle tunteistani, kuin terapeutille konsanaan, ehkä hiukan itkeäkin ja olla avoimesti heikko. Olen ollut ennenkin masentunut, käynyt silloin todella syvällä, pysynyt siellä kuukausia, käyden vain hetkellisesti pinnan yläpuolella happea haukkaamassa ja palannut jälleen syviin, tummiin ja kylmiin ja myös turvallisiin syvyyksiin. Tämä elämänmuutos ottaa kuitenkin koville ja sitten vielä tämä kevät. Auringonvalo saa minut aina hetkeksi alakuloiseksi. Sen kirkkaus koskettaa liian syvälle, paljastaa liikaa, liian nopeasti. Lumet alkavat sulaa hirmuista vauhtia, luonto muuttuu hetkessä, alkaa avautua, alkaa vaatia seurakseen elämään, sulamaan ja kasvamaan. Jotenkin koen sen vaativuuden aina ensin liian suureksi haasteeksi ja käperryn hetkeksi myttyrälle ja suojaudun tuolta kirkkaudelta. Mutta tiedän, että kun aikaa hiukan kuluu, osaan nauttia suurestikin keväästä. Mutta tämä alku on aina niin vaikeaa. Sitten vielä tämä kaikki uusi ympärillä. Tuntuu kuin joku istuisi vatsan päällä ja estäisi hengittämästä. Kurkkua kuristaa, itsetunto on alhaalla, rakkaudennälkä on sanoinkuvaamaton. Ja mistä tulee tämä viha. Tätä vähiten toivoin seurakseni. Mutta tässä sitä ollaan. Hiukan eksyksissä taas.