Ihan mahoton syysmasis menossa. Hirveä kaipuu saada jostain myönteistä palautetta tai edes huomiota. Ja juuri joiltain tietyilta tahoilta erityisesti. Sitten kun sieltä tuleekin vastaan vain hiljaisuutta ja tietoista ohittamista, alkaa oikeasti tulla vainoharhaiseksi itsensä suhteen. Eihän sitä pitäisi antaa mielensä mennä toisten palautteen tai sen puutteen mukana. Pitäisi yrittää uskoa oman itsensä riittävyyteen ja siihen, että jokainen on  vastuussa omista tunteistaan, mutta SILTI, ei voi mitään; tämä pimeys, vuosia jatkunut yksinelo, stressi ja jo varhaisessa lapsuudessa syntynyt rakkausvaje saa todella tehokkaasti mieleni mustumaan, varsinkin jos noita puolia vielä sopivasti pönkitetään ulkopuolelta hiukan lisää. Kun ei edes hyväksyvää nyökkäystä saa sieltä, mistä sitä eniten odottaa. Sitä on kuin pieni lapsi, joka odottaa jonkun huomaavan, kun se osaa tai kun se on kiltti. Niinpä, ehkä olenkin liian kiltti, ärsyttävän myötäilevä ja huomioiva. Yöks. Kuka sellaisesta tykkää. Olen ehkä mielistelijä joidenkin mielestä,  vaikka tosiasiassa harvoin mielistelen ketään ainakaan tietoisesti. Pikemminkin näen muissa vain paljon hyvää, ehkä enemmän kuin itsessäni. Sekö se sitten ärsyttää? Vaikutanko kenties alentuvalta? Ooh...naurettavaa, että vielä tässä iässä on näin heikoilla itsetuntonsa kanssa. Silti, en anna periksi sen asian suhteen, että mielestäni ei vaadi paljon sanoa edes joskus toiselle pieni sana kiitos. Ei se vaadi paljon, mutta maksaa ilmeisesti liikaa jollekkin. Alan muuten tulla vihaiseksi, kun tarpeeksi kauan tätä asiaa tässä jauhan. Tekee kuitenkin varmasti parempaa ololle, kuin se alistunut alakulo. Jep. Olenpas ainakin vähän aikaa tässä mielentilassa. Tämä on jotenkin energisempää liikettä kuin matelu ja anelu.