Tänään on ollut hirmuisen kamala ja kaunis päivä. Siihen on liittynyt luopumisen pelkoa, syyllisyyttä, surua, ahdistusta ja lopulta kaunista iloa, riemua, onnellisuutta ja kilokaupalla oivalluksia. Siis yhden päivän tai itseasiassa noin 15 tunnin aikana.

En käy kertomaan tapahtumia, koska tässä postauksessa ne eivät ole tärkeitä. Mutta sen sanon, hieno oppimisen päivä.

On muuten erikoista, mutta näin äsken tuon ylläolevan rivin ikäänkuin ihmishahmona ilman käsiä?

Olenko tulossa hulluksi?

Intuitioni kertoo minulle, että jättämällä kertomatta annan ihmisille vain tarinan torson, mikä onkin totta. Mutta tarvitaanko aina koko tarinaa. Eikö joskus riitä se torso eli vain se mitä opittiin? Tosin nyt en kerro sitäkään. Eli torsolta puuttuu kai sydänkin tai aivot? Tai jotain olennaista.

Jään miettimään tätä.

Jaan biisin, joka on yksi kauneimmista Poetsien biiseistä. Se jostain syystä lohduttaa mua tänään. Nuo sävelet, tuo sovitus ja kaunis lyriikka. Ei ole selkeää syytä, miksi. Ehkä tässä biisistä löytyy ne lisäosaset tuohon vajavaiseen "torsoon"? Kuunnelkaapas.

 

Children of the Sun by Poets of the Fall