On tämä melkoista hyrskettä, oi kuulkaa rakkaat ihmiset. Tällä hetkellä väsyttää todella paljon, mutta mieliala on korkealla, kiitos elämän:) Voisi tietysti myös kuvitella, että saan paljon konkreettista aikaan tällaisessa maanisen kaltaisessa onnentilassa, mutta enpä todellakaan. Mikään kotiasia, siis sellainen perusjuttu, ei tapahdu nyt lainkaan, mutta muutoin tuntuu tapahtuvan runsain määrin. Tuolla ajatuksien ja tunteiden tasolla keinuu ja kuohuu ihanasti. Se saakin aikaan sellaisen harhan kuin koko ajan kehittyisi jotain ja asiat menisivät eteenpäin huimaa vauhtia. Ja...ehkäpä se ei olekaan harhaa. Hahaa!! Ehkäpä elämä vain nyt on niin kivaa... Kannattaako tätä yrittää nyt sitten alka analysoimaan puhki ja miettimään, et miksi se muka on kivaa? Ei kannata, sanon minä. Kun se vaan on, kaikki siinä on kivaa ja hyvää. Täydellistä jopa. Huh.
Mistä noita ylistyssanoja nyt sataa. En edes alkanut tämmöstä juttua kirjoittamaan, vaan ajattelin kertoilla tästä päivästä, mutta tämmönen siitä vaan luontevasti tuli. Voi tätä hassua eloa.
No, kerron nyt kuitenkin vähän siitä mistä aioin.
ps. en ossaa tätä uudistunutta systeemiä...niin olis kaipuu siihen tuttuun ja turvaisaan
Tänään oli toiseksi viimeinen työpäiväni pitkäaikaisessa työpaikassani. Yli yksitoista vuotta olen noita pitkiä käytäviä tarponut, oppinut niin paljon monenlaista, lähinnä itsestäni ja ihmisistä yleensä. Olen oppinut luottamaan, ja avautunut aidoimmillani vasta ihan viime metreillä näille ihmisille. Olen oppinut välittämään uudella tavalla, repimättä itsestäni viimeisiä mehuja. Olen oppinut ottamaan vastaan hyvyyttä.
Hieno työyhteisö jää taakse ja monta upeaa ihmistä jää muistoihin kantamaan ja kastelemaan niitä juuria, jotka tähän maahan juurrutin, mutta jotka kantavat myös pitemmälle, joiden voima riittää pitämään pystyssä myös turvallisten seinien ulkopuolella. Tunnen syvää kiitollisuutta tästä ajasta, vaikka oli hetkiä, jopa kuukausia, jolloin olin varma, etten enää siihen työpaikkaan palaa, etten enää kykene antamaan itsestäni pisaraakaan. Palasin silti, hyvin hauraana, mutta silti salaisesti vahvana, sillä vahvuus asui siinä tietoisuudesssa, että olen riittävän hyvä ihminen heikkoine hetkinenikin ja joskus rajallisine voimineni. Sen hyväksyminen muutti paljon. Aloin välittää itsestäni ja siinä samalla myös muista aidommalla tavalla, inhimillisesti. Ehkä annoin enemmän mahdollisuuksia samastumiseen sen kautta, toivon niin, ainakin oma hyvinvointini lisääntyi uskomattoman paljon.
Aika aikaansa kutakin. Nyt mennään muuallle, toivottavasti eteenpäin.
Kommentit