Olen miettinyt, miksi minun on niin kovin vaikeaa muodostaa minkäänlaista parisuhdetta tai edes treffailla kevyesti kenenkään kanssa. Tänään on ollut todella masentava päivä noiden ajatusten ympärillä pyöriessä. Olen lähestynyt kiinnostavia miehiä, olen saanut vastakaikua, ja olen saanut puhelinnumeroita ja lupauksia treffeistä. Mikään ei toteudu, he perääntyvät ja tai peruvat ajatuksensa. Yleensä ovat ihan hipihiljaa, kuin hiiret piiloissaan.

Mikä minussa on vikana?? Mikä miehiä minussa ahdistaa tai pelottaa? Olenko liian suora ja päällekäypä, liian rakkaudennälkäinen? Näkyykö minusta ulos se, että en kuitenkaan pysty kovin pitkään olemaan kevyessä suhteessa. En tiedä, mutta minua masentaa. Itse olen utelias luonne ja haluaisin käydä ainakin yksillä treffeillä ihanalta vaikuttavan miehen kanssa. En jää riippumaan kehenkään kiinni, en vaadi sitoutumista, mutta toivon pientä hetkeä, pientä juttutuokiota tai joskus vaikkapa vain pientä syleilyä.

En ole myöskään kovinkaan ruma, joku on sanonut jopa kauniiksi. Olen sosiaalinen ja iloinen. En vaadi ketään muuttumaan, en vaadi mitään muuta kuin sen mitä on. Arvostusta vaadin sen verran, että toivon vastausta silloin kun kysyn. Pelkkä ei ja kyllä riittää monessa tapauksessa, eikä niitä tarvitse edes perustella. Mutta kun en saa edes niitä. Onko minussa jotain todella pahasti vialla, enkä vain itse näe sitä? Onpas tämä nyt inhottava tunne ja itsetuntokin on kovilla.

Kysyn silti, vieläkin, mikä vaivaa tätä maailmaa ja ihmissuhteita? Missä rehtiys ja normaali halu tapailla ja tutustua. Pelit ja säätämiset eivät kuulu minun elämääni, minun maailmaani, mutta jostain syystä kohtaan aina vain niitä miehiä, joille se tuntuu olevan elämäntapa. En ole vielä oppinut sitä, että se mitä luvataan tai pyydetään, tarkoittaakin jotain ihan muuta. Että musta on valkeaa ja toisinpäin. Sinisilmäisyyteni ei ole vuosien varrella vähentynyt, se tuntuu itseasiassa lisääntyvän koko ajan. Sitä suren, että suoruus ja rehellisyys ei ole arvossa tänä päivänä. Silti en voi olla muuta kuin mitä olen. Joskus vain huomaan kuitenkin häpeäväni sitä piirrettä itsessäni, sillä se tuottaa minulle tuskaa ja noloja tilanteita uskoessani johonkin mitä ei ole edes olemassa. Mutta häpeä omasta itsestä, omasta persoonasta on pahinta, mitä voi olla. En voi siis kuin yrittää hyväksyä tämän piirteeni ja sen tuottamat seuraukset vuodesta toiseen.

Tervetuloa siis kaikki turhan lupailijat ja paskan jauhajat. Ette tule pettymään tämän naisen kykyyn uskoa kaikki mitä sanotte. Mutta sen vaadin, että treffeille mut viette ja tarjoatte kunnon illallisen siitä hyvästä. Se on vähintä, mitä hyvien valkoisten valheiden nielijälle voi antaa kiitokseksi, vai mitä pojat?

(tää ei sitten ollut yhtään katkeraa tilitystä...paitsi että OLI TÄMÄ, joku raja se on minunkin sietokyvylläni)