Minä todella olen tällä hetkellä jonkinlaisen salaperäisen inspiraation vallassa, kuten kirjoitin eräässä aiemmassa postauksessa. Samaan aikaan olen aika näköalaton elämäni suhteen, eli siis hyvin kummallinen yhdistelmä on kyseessä.

Olen "melko" saamaton, laiska, jumissakin käytännön asioitten kanssa, mikään ei oikeastaan kiinnosta, mutta samalla tunnen sisällä outoa kaivelevaa halua tehdä jotain. Luoda, kirjoittaa, valokuvatakin ehkä ja vähintäänkin luoda vanhoista tekemisistäni jotain uusia yhdistelmiä. Haluan kyllä kirjoittaa uusia tekstejäkin, olen jopa tehnyt (puurtanut) kaksi runoakin ihan muutaman päivän sisällä, mikä on valtava saavutus minulle nykytilassani. En koe, että minulla olisi välttämättä mitään suurta ja syvällistä sanottavaa, on vain halu luoda sanoista jotain uutta.

Olen aina ollut tyypiltäni melko kunnianhimoton vai sanoisiko mieluummin - vaatimaton. En halunnut urallani hoitajanakaan missään tapauksessa edetä rivihoitajasta sen suurempaan vastuuseen. Vastuuta sai kyllä kantaa ilman etenemistäkin. Toisaalta minusta kyllä kehkeytyi asiantuntija ihan vaan työtä tekemällä ja koin sen riittäväksi saavutukseksi. Osasin itse arvostaa osaamistani ilman ylimääräisiä mainintoja ja titteleitä. Olin tosin aika vaativissa paikoissa töissä ja siksikin koin, että se riitti haasteeksi. Tavallaan itse haastoin itseäni hakeutumalla erityistaitoja vaativiin tehtäviin, mutta se ei liity kunnianhimoon. Halusin vain rakentaa ja kehittää taitojani, mutta ilman mainetta ja mammonaa.

Samoin kirjoittajana tai valokuvaajana en ole koskaan kaivannut mainetta juurikaan (se tosin aiheuttaa myös sen, että menestyshalun tuoma kehitysinto on vähäisempää). Minulle riittää tietoisuus, että joku, jotkut ovat lukeneet runoni tai katsoneet kuviani. Jos joku kiittää joskus, toki se lämmittää. Jaan ahkerasti tekstejäni ja kuviani vähän siellä sun täällä, mutta en odota mitään ihastuksen huokailuja. Luultavasti, jos sellaista tulisi paljon, menisin ihan lukkoon ja ahdistuisin. En tiedä, miksi olen tällainen, mutta onneksi olen ja tiedostan sen. Jotenkin kun ei odota paljoa, osaa iloita sitten aika pienistäkin huomionosoituksista.

Toisaalta taustalla saattaa olla myös alitajuinen pelko liian ahdistavasta huomiosta ja myös kritiikistä sen myötä. Sen takia teenkin hommat sillä tavoin, että samalla kun jaan paljon teoksiani, pysyttelen jollain lailla syrjässä ja näkymättömissä. Teen asiat niin laimeasti,"nätisti" ja provosoimatta, että kukaan ei pääse hermostumaan tai iloisesti innostumaan. Se on psykologisesti kiinnostavaa, ja ehkä joskus palaan aiheeseen tarkemmin. Nyt kello on melkein aamu ja tämä on jopa minulle melko myöhäinen nukkumaanmenoaika.

Inspiroivaa huomista (tai tätä päivää) kaikille!